Miksi kielitietoinen opetus on niin vaikeaa?

Kielitietoisesta opetuksesta on puhuttu jo useita vuosia, mutta edelleen taitaa olla epäselvää, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Toimintamallin leviäminen S2-opetuksen ulkopuolelle on ollut hidasta. Kielitietoisuuden tavoitteita ovat mm. huomion kiinnittäminen kieleen sisällön ohella, monikielisyyden ja sen arvostuksen näkyväksi tekeminen sekä oppiaineiden välisen yhteistyön lisääminen (Pops 2014). Näitä aiheita on käsitelty Osuuskunta Opetus ja ohjauksen koulutuksissa useaan otteeseen, viimeksi Opetushallituksen rahoittamassa täydennyskoulutuksessa Kielitietoinen opetus S2-oppijan tukena, 2020-2021.

Jokainen opettaja voi tehdä jotain, ja jokaisen olisi tärkeää tiedostaa roolinsa substanssin opettajana, kielen opettajana, kasvattajana ja yhteiskuntaan opastajana. Oppilaiden ikä ei tässä ole ratkaiseva, myös aikuisopiskelijat tarvitsevat kielellistä mallia ja ohjaavaa työotetta oppilaitoksen työntekijöiltä. Myös ruokailusta ja terveydenhoitajan luona käymisestä oppii kieltä, ja voisi oppia vielä enemmän, jos sanasto tehtäisiin tutuksi vaikkapa seinällä olevan käsitetaulun avulla. Sanaston hallinta mittaa eniten kielitaitoa (Mari Honko 2013). Lauseenmuodostuksen ja muun kieliopin systemaattisen opettamisen voikin jättää S2-opettajille, sehän on heidän osaamisalueensa ytimessä.

Kun halutaan saada suomenoppijat nopeasti etenemään, keskitytään usein suulliseen kielitaitoon, ja pidetään rima aika alhaalla. On tietenkin hyvä ettei alussa vaadita liikoja, vaan viestin välittyminen riittää. Kun kyse on kuitenkin oppijan tulevaisuudesta, opinnoista ja työllistymisestä, ei akateemisia taitoja voi sivuuttaa. Kielioppi ei ole kartettava peikko, vaan se kuuluu mukaan kommunikointiin. Sanaston ja kieliopin nivominen yhteen on tärkeää, koska suomea ei voi puhua latomalla sanoja peräkkäin, eipä varmaan mitään muutakaan kieltä. Irrallisista sanoista on opittava muodostamaan korrekteja lauseita, mutta sääntöjen opettelun sijaan lähtökohtana pitäisi olla tilanteinen kielenkäyttö. Lauseenmuodostuksen lisäksi on edes jossain määrin ymmärrettävä puhe- ja yleiskielen erot sekä hiottava tekstin- ja puheen ymmärtämistä. Urakka on valtava niiden kohdalla, jotka aloittavat opiskelun teininä tai aikuisena, eikä ihme ettei aina kovin vahvoja tuloksia saavutetakaan. Kaikki keinot olisi kuitenkin syytä käyttää, ettei peruskoulusta valmistuisi nuoria, joiden on vaikea päästä jatkamaan toiselle asteelle puutteellisen kielitaidon takia. Myös jo ammattiin valmistuneidenkin on joskus vaikea työllistyä, koska kielitaito on edelleen liian heikko. Opinnoissa ei aina kiinnitetä tarpeeksi huomiota kieleen, kielitietoinen näkökulma puuttuu, samoin tuntiresurssit, joskus myös opettajat.

Oppilaitoksissa tarvittaisiin uutta näkemystä opettamisesta ja opettajuudesta. Ennen kaikkea tätä näkemystä tarvittaisiin opetusta rahoittavilla tahoilla, ministeriössä ja kunnissa. Tiedon jakaminen ei ole enää avainasemassa, koska tietoa saa joka paikasta, ja sitä on tarjolla jopa liikaa. Opettajan pitäisi olla tiedon esikäsittelijä, joka valitsee tavoitteiden mukaisen opetettavan aineksen ja valmistaa sen niin, että oppija pystyy sen omaksumaan.  Vähemmän on enemmän, eli perusasiat pitää oppia kunnolla, ja eriyttävä lisämateriaali sopii vain edistyneille. Tämä vaatii opettajalta kohderyhmän ja sen kielellisen tason tuntemista sekä näkemystä siitä, mitkä käsitteet ovat uusia ja vaikeita. Siis aineenhallintaa, oppilaantuntemusta ja kielitietoisuutta, resursseja unohtamatta.

Osa kielitietoisuutta on monikielisyys, ja sitä pitäisi hyödyntää oppilaitoksissa paljon enemmän kuin nyt. Tervehdyksiä ja fraaseja on hyvä opetella yhdessä eri kielillä, että kaikkien puhumat kielet pääsevät esiin. Oppijat voivat selittää asioita toisilleen eri kielillä ja tietoa voi hakea netistä eri kielillä, mutta lopuksi pitäisi aina osata selittää asia myös suomeksi, eli opettajan apua tarvitaan käännösohjelmien lisäksi. Tässä limittäiskieleilyssä (translanguaging) piilee myös sudenkuoppia, vaikka sillä on todettu olevan positiivisia vaikutuksia oppimiseen ja kouluviihtyvyyteen (Kalliokoski, Jyrki–Niemelä, Heidi–Räty, Reetta2020: Kohti monikielistä kouluarkea –miten opetuskieli ja yhteisön muut kielet elävät limittäin? –Katriina Rapatti (toim.) Kaikkien koulu(ksi). –kielitietoisuus koulun kehittämisen kulmakivenä. 207–226. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 2020. Helsinki: Äidinkielen opettajain liitto.) 

Nyt on jo nähtävissä merkkejä siitä, että kun pidetään esillä kaikkien kielten samanarvoisuutta, on suomen kieli vaarassa jäädä oppijoilta sivuun. Englanti nousee käyttökieleksi. Hyvä englannin tai minkä tahansa muunkin kielen taito on hyvä asia, mutta jos asuu Suomessa, tarvitsee suomea. Kielitietoisuuteen kuuluu kielten käyttöarvon tunnistaminen, eikä se vähennä niiden samanarvoisuutta. Pohjoiseurooppalaisessa kulttuuripiirissä käyttöarvoltaan tärkeimmät kielet ovat eri kieliä kuin vaikkapa Lähi-Idässä, yleismaailmallista englantia lukuun ottamatta. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka osaisi kuinka monta kieltä, voi olla vaikeaa opiskella ja työllistyä täällä, ellei yksi kielistä ole vahva suomi. Monikielisyys voi olla sekä rikkaus että haaste.

Koulutuksiin osallistuneet opettajat ovat hyvin innostuneita oman työnsä kehittämisestä. Ideoita riittää, ja tutkiva työote on kohdallaan. Se mikä estää parempien oppimistulosten saavuttamista on resurssipula: tunnit eivät riitä, tai oppilaitoksessa on vain yksi kielitietoisesti ajatteleva opettaja, joka ei saa tukea kollegoiltaan. Monet opettajat ovat kuitenkin kertoneet vievänsä asioita eteenpäin koulun johdolle ja sitä kautta kuntatasolle. Toivottavasti S2-opetuksen tarpeet ja kielitietoinen toimintamalli saavat lähitulevaisuudessa enemmän vastakaikua.

Kielitietoinen ja monikielisyyteen positiivisesti suhtautuva koulu voisi olla elämänläheisempi ja elävämpi kuin nykyinen monia stressaava suoritusorientoitunut koulu. Monet oppisisällöt ovat jo alakoulussa liian vaativia myös suomenkielisille, joten kielitietoisesta lähestymistavasta hyötyisivät kaikki.

 

Kirjoittaja: Johanna Heimonen

Luku-ja kirjoitustaitoa aikuisille

Luku- ja kirjoitustaidon opetusta kaipaavien aikuisten määrät ovat kasvaneet Suomessakin kovasti. Perustaitojen hallinta tällä kohderyhmällä on vaihtelevaa: osa puhuu hyvin suomea, mutta ei osaa lukea eikä kirjoittaa edes omalla kielellään, jotkut eivät osaa puhua suomea eivätkä lukea, jotkut tuntevat kirjaimet mutta lukutaito on olematon jne. Yhteistä kaikille on heikko ja risainen koulutustausta ja sen myötä puutteelliset opiskelutaidot. Ammattiin opiskeleminen ja työllistyminen Suomessa on vaikeaa ilman perustaitoja. Siksi tarvitaan lukutaitokoulutusta, ja lisäoppia opettajille.

Osuuskunta Opetus ja ohjaus on yhteistyössä Helsingin aikuisopiston kanssa järjestänyt vuodesta 2016 koulutusta luku- ja kirjoitustaidon opettamisesta aikuisille maahanmuuttajille. Koulutuksen laajuus on 12 op, ja sen on rahoittanut Opetushallitus. Koulutukset perustuvat lukutaidon opetussuunnitelmiin vuosilta 2012 ja 2017, sekä kokemuksiin aiemmista koulutuksista (vuosina 2011-2014 Oph:n tai OKM:n rahoittamina) ja käytännön opetustyöstä. Aluksi järjestettiin sekä normaalia lähiopetusta että verkko-opetusta, mutta vuodesta 2020 kaikki koulutukset ovat olleet kokonaan verkossa ilman tapaamisia.

Koulutuksen sisällöt perustuvat sekä opsiin että käytännön opetustyöstä saatuihin kokemuksiin. Opettajat kaipaavat tietoa didaktiikasta, luku-opetuksen periaatteista, oppimisvaikeuksien havaitsemisesta ja niihin puuttumisesta, lukutaidon ja kielitaidon arvioinnista sekä oppilaiden kulttuureista ja kulttuuritaustan merkityksestä. Näiden aihealueiden lisäksi koulutukseen on kuulunut tietotekniikan pedagoginen käyttö ja mahdollisuus seurata kokeneen luku-opettajan työtä oppitunneilla. Tehtäviä on ollut paljon ja aikataulu melko tiukka, mutta opiskelijoilla on yleensä erinomainen motivaatio, joka auttaa jaksamaan.

Varsinkin verkkokoulutuksissa keskeyttäminen on helppoa. Sinnikkäällä tutoroinnilla aikatauluviiveet on usein selätetty, ja tehtävät saatu valmiiksi hankkeen puitteissa. On kuitenkin tosiasia, että keskeyttämiset ovat lisääntyneet kaikissa koulutuksissa. Tämä on hyvin valitettavaa, ja johtaa siihen, että aloittavat ryhmät ovat todella suuria. Aloittajia täytyy ottaa jopa yli kaksinkertainen määrä, jotta saataisiin riittävästi suorittajia eikä menetettäisi taloudellista tukea. Isot ryhmät tekevät koulutuksen pyörittämisen raskaaksi, mutta silloin voidaan toisaalta antaa ihmisten jäädä koulutuksesta pois, jos se alkaa tuntua liian vaativalta. Tasapainon löytäminen koulutusten puitteisiin on asia, joka vielä vaatii työstämistä.

Luku- ja kirjoitustaidon opettamiseen liittyy muitakin haasteita ja tavoitteita perustaitojen oppimisen lisäksi. Oppilaiden kognitiiviset valmiudet ovat usein kehittymättömiä puutteellisen koulutaustan vuoksi, opiskelutaitoja ei juuri ole saatikka itseohjautuvuutta tai itsearviointitaitoja. Tietoyhteiskunnassa selviytyminen on vaikeaa, vaikka motivaatio ja asenne useimmiten ovatkin oppilailla kunnossa. Opettajan pitää osata asettaa tavoitteet tarpeeksi alas turhautumisen välttämiseksi. Ainahan rimaa voi nostaa koulutuksen edetessä! Tärkeitä saavutuksia ovat myös ei-tiedolliset oppimistulokset, kuten parempi integroituminen yhteiskunnan tuntemuksen myötä, kulttuurisensitiivisyyden kasvu ja kulttuurierojen ymmärtäminen puolin ja toisin sekä oppimiseen osallistaminen ja vastuun ottaminen omasta oppimisesta.

Lukutaito-opettajat ovat kiinnostuneita työstään ja oppilaistaan, ja heillä on aito halu oppia lisää ja kehittää omaa työtään. Valmiita oppaita alalle ei ole, koulutuksia on vain vähän eikä opettajankoulutuksessa huomioida lukutaito-opetusta omana alueenaan lainkaan. S2-opintojakin on opettajilla usein hyvin vähän tai ei ollenkaan. Luku-opettajan työ ei ole helppoa: ryhmät ovat heterogeenisiä alkukartoituksista huolimatta, opiskelutaidot puutteelliset, ja opiskelijoilla on paljon muita murheita ja vaikeita taustoja. Positiivisia puolia kuitenkin löytyy myös: opettajalla on suuri vapaus keksiä ja soveltaa opetusmenetelmiä ja –materiaaleja, ryhmissä näkyy oppimisen ilo ja selkeä eteneminen, on mahdollisuus auttaa ihmisiä eteenpäin. Opettajilta vaaditaan kekseliäisyyttä, kärsivällisyyttä, joustavuutta ja rohkeutta uusien tilanteiden edessä, mutta työ on myös palkitsevaa.

Lukutaito-opettajilla kuten muillakin S2-opettajilla on vain vähän vakituisia työsuhteita. Tämä lisää osaltaan motivaatiota opiskella lisää ja kehittää omaa osaamistaan, vaikka toivottavaa olisikin että motivaatiota ei ohjailisi ulkoinen paine.

Palautteiden mukaan kaikki sisällöt olivat mielenkiintoisia, mutta eniten hyötyä katsotaan yleensä olevan didaktiikan osiosta, jossa selkeästi opastetaan luku- ja kirjoitustaidon opettamisen menetelmiin (käts ja lpp).  Kaikkein eniten pidetään opetuksen seuraamisesta, josta myös koetaan olevan paljon hyötyä. Mahdollisuuksia toisen opettajan tuntien seuraamiseen ei yleensä ole opintojen jälkeen tarjolla, ja tätä hyödynnetään koulutuksessa mielellään. Myös kulttuuritieto-osio saa jatkuvasti paljon kiitosta. Osiossa painotetaan oman kulttuuritaustansa tiedostamista ja siitä johtuvia tapoja tulkita ilmiöitä, ja tämä koskee sekä opettajia että opiskelijoita.

Koulutuksen tavoite on tarjota uutta tietoa ja saada osallistujat soveltamaan sitä omaan työhönsä tehtävien avulla. Tässä on onnistuttu hienosti. Se mikä osallistujilla on hallussa ennestään, on positiivinen asenne oppilaisiin ja opettamiseen sekä kehittävä ote omaan työhön. Näiden opettajien koulutuksissa opitaan varmasti, ja se tapahtuu hyvässä ilmapiirissä hauskalla ja vaihtelevalla tavalla. Myös laajempaa koulutusta on toivottu, mutta sitoutuminen yli 10 op:n koulutuksiin alkaa kokemusten mukaan olla haasteellista, ellei se ole tutkintotavoitteista. Toivottavaa olisi, että sekä S2-opettajille että lukutaito-opettajille saataisiin oma ammattinimike ja jatkuva pätevöittävä koulutus.

Kirjoittaja: Johanna Heimonen